Suru on ollut suunnaton ja vaihteleva. Olen pystynyt tekemään asioita ihan normaalisti ja olen pystynyt pitämään itseni hyvinkin kasassa, mutta välillä tulee hetkiä jolloin kyyneleet alkaa virrata ihan spontaanisti ja sisintä kaivertaa niin paljon että tekisi mieli huutaa.
Koirat ovat aistineet että jotain on tapahtunut ja olleet tavallista enemmän lähellä. Luna, joka iltalenkin jälkeen lähes poikkeuksetta menee pimeään nurkkaan nukkumaan, tuleekin syliin ja tosi lähelle. Se on antanut minulle suuresti lohtua.
Äiti tykkäsi kovasti koirista ja kissoista. Aina kun äiti tuli kylään oli koirille ja kissalle joku herkku mukana. Äiti käski koiria istumaan ja koirathan istuivat.
Äidin luokse kun mentiin, niin koirat saivat kinkkusiivun jos toisenkin. Ja vaikka sanottiin että ei enää, niin usein tipahti "salaa" vielä yksi siivu.
Ella syliluuta hakeutui aina äidin syliin ja oli aina tassut ojossa äitiä tervehtimässä.
Tuntuu uskomattomalta että tämä kaikki on tapahtunut ja totta. Ei enää puheluita, kyläilyjä, katseita, yhteisiä iloja ja suruja, ei pieniä kinasteluja, ei mitään. On vain muistot. Ja onneksi niitä on paljon.
Onnea on perhe, koirat ja kissa, ystävät ja sukulaiset joiden avulla tiedän että pääsen pahimmasta yli.
Pitäkää rakkaistanne huolta ja ottakaa paljon kuvia, sillä koskaan ei tiedä koska tulee se viimeinen päivä.
 |
| Luna 7kk ja äiti jouluna 2011. |
